Lavatanssin tietokirjoista

Lavatanssikulttuurista on ilmestyneet teokset ”Lavatanssien hurma – Keinu kanssani”, kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki v. 2020 sekä ”Tanssilavojen Suomi”, kirjoittaja Martti Linna v. 2020.

Molemmat sisältävät runsaasti tietoa lavatanssin historiasta sekä perusasiat kulttuurin sisällöstä. Jonkin verran myös nykytilan ja tulevaisuuden arviointia. Mutta etenkin Lavatanssien hurma-kirjaa voisi luonnehtia, että se on niiden ihmisten käsityksistä (kirjoittaja + haastateltavat) luotu kertomus, joilla on rakkaus kulttuuriin. Ja tällä on merkitystä sisältöön.

Kirjan kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, eli voisi tulla mielikuva akateemisesta, jopa tieteellisen objektiivisesta lähestymistavasta? Toisaalta hän on tyllihameessa tanssilavoja koluava aktiiviharrastaja, eli kulttuurin fanittaja “heimovaatteita ja kampauksia” myöten, kuten laulussa todetaan. Mikä kirjan kuvituksestakin näkyy. Ja kirjan nimestä.

Ihmisellä on hyvä olla harrastuksia. Lavatanssin ja miksei lavatanssikulttuurinkin myönteisistä vaikutuksista olen samaa mieltä. Mutta mitä tieteeseen tulee, sille ei ole mikään vierasta, eikä mikään pyhää. Teen itse tieteellisiä julkaisuja ammatikseni. Em. kirjat ovat minusta siis tietyllä tapaa lavatanssin mainoksia, enemmän kuin objektiivisia tietoteoksia, vaikka ehkä jälkimmäinen mielikuva haluttaisiin antaa. Sillä voi olla ollut vaikutusta, että haastatellut tanssin aktiiviharrastajat ja artistit toivovat, että asiasta annettaisiin “oikea” (ts. heidän omia käsityksiään myötäilevä) kuva.

Näyttää siltä, että viittaamiani lavatanssin tietokirjoja netissä arvostelleet tai kommentoineet voivat samaistua kirjoittajien näkemyksiin. Mutta vetääkö se heidät itsensä tanssilavoille? Jos kulttuurista kirjoitetaan romantisoituun sävyyn, niin eikö sen tarkoitus olisi houkutella lukijat lavalle? Ei se ainakaan kovin hyvin näytä onnistuvan.

Jos esimerkiksi uskotaan uuteen ryntäykseen tanssilavoille sen terveyshyödyistä tiedottamalla vaikkapa Helsingin Sanomien etusivulla säännöllisesti, teho voi olla sama, kuin kertoisit ylipainoiselle, että tämän pitää syödä vähemmän ja liikkua enemmän.

Esimerkiksi monet tanssiyrittäjät, artistit ja harrastajatkin pelkäävät, että lavatanssi kuolee pois. Olen kirjoittanut siitä erikseen (linkki). Onko pelko aiheeton ja jos ei, niin miksi ei? Oliko asia vain koronapandemian aikaisen sulun aiheuttama harha? On olemassa tilastoja siitä, että ne, jotka ovat käyneet tanssilavalla vähintään kerran vuodessa, osuus on laskenut kuin lehmänhäntä vuodesta 1992 vuoteen 2017 (linkki). Kirjoittaja ajoittaa tanssilavojen “uuden nousun” jonnekin 90-luvulle. Ko. tilasto ei ainakaan kävijämäärien osalta tue tätä, vaan päinvastoin: selvää tasaista laskua vuoteen 2017 asti.

Toinen kirjoittaja tempaisee lavatanssin harrastajien määräksi hämmästyttävän tarkan luvun: 140000 henkilöä. Tietokirjan luonteen vuoksi perusta olisi hyvä ilmoittaa tarkasti. Mainittu “kansallinen liikuntatutkimus” sisältää kaiken tanssiharrastuksen, muunkin kuin lavatanssin. Samoin siinä tuskin on huomioitu vaikkapa tanssilavalla illanviettotarkoituksessa käyviä mökkiläisiä. Toisessa kirjassa puhutaan “puolesta miljoonasta” kävijästä, ehkä noin vuosikymmen sitten. Edellä linkatun tilaston mukaan se on yläkanttiin. Kuten tangolaulaja Marko Maunuksela totesi, lavatansseissa kuolee pois väkeä enemmän kuin syntyy. Netto siis jatkuvasti laskeva, siis jos poistuvat ovat sadan tuhannen mittaluokkaa ja tulijat kymmeniä tuhansia. Lavatansseissa kävijöiden luku, mihin itse olen päätynyt tiettyjen tilastojen (v. 2019) pohjalta, on muutama sata tuhatta, noin 5 % aikuisista suomalaisista (linkki). 140 000 harrastajaa tekisi noin 2 % suomalaisista. Jos siihen otetaan vaikkapa muutama tuhat nuorta uutta harrastajaa, kasvu miltei hukkuu pyöristysvirheisiin, valtakunnallisesti katsoen.

Olennaista on, miten lavatanssi koetaan vaihtoehtona viettää iltaa: ehkä muutama peli tanssien, sitten artisteja kuunnellen ja kahviossa fiilistellen ja pari olutta tai drinkkiäkin siihen. Jos lavoilla on vain ns. tanssiin keskittyviä ja fiilistelijät eivät enää tule (kalliiden pääsylippujen ja ei-nimekkäiden artistien takia), niin valtakunnallinen tanssilavojen verkosto tuskin säilyy. Maaseutupaikkakuntien kesäasukkaat ovat tulevaisuudessakin varmasti ostovoimaltaan merkittävä kohderyhmä. Tästä riskistä kirjat eivät mainitse, kuin epämääräisesti. Vielä moni lava tosin pyörii halpojen kiinteistökustannusten ja käytännössä ilmaisen talkooväen voimin. Vapaaehtoisväkikin tosin ikääntyy ja uusia vaikeampi löytää.

Kirjat jättävät käsittelemättä kaupunkien tanssiravintoloiden kuoleman joskus 10 – 15 vuotta sitten. Jotka itselle olivat yhtä olennainen osa harrastusta, kuin lavatkin. Ennenkaikkea olennainen ilmiö tanssikulttuurin suosion muutoksessa. Jos tutkitusti yhteiskuntamme kaupungistuu ja nuoret ikäluokat muuttavat maalta pois, niin miksi tanssitarjonnalle ei ole riittävää kysyntää kaupungissa? Ilmeinen syy on taloudellinen, karkeasti ottaen tanssijat kun eivät kuluta alkoholijuomia. En ole kuitenkaan huolissani siitä, että saadaanko tanssipaikoilla alkoholia myydyksi. Pointtini on se, että kun kaupungeissa on pubeja ja ravintoloita ja ihmiset niissä käyvät, he eivät enää kaipaa lava-paritanssia viihtyäkseen. Tämä on se iso kulttuurinen muutos, jota tanssikirjat eivät noteeraa. Pohtia sitä, mistä tämä johtuu.

Tekstissä otetaan puheeksi lavalle matkustamisen. Tanssilavat ovat syrjässä maaseudulla, joten niiden vuoksi pitää matkustaa kymmeniä, ehkä satoja kilometrejä edestakaista matkaa. Se edellyttää runsasta auton käyttöä ja tiettyä toimeentuloa, kykyä maksaa auton pito. Kuinka mielekästä tämä on, siis jatkuva henkilöautolla matkustaminen, jotta pääsee harrastamaan? Ja ennen kaikkea, nykyaikaan tultaessa, harrastuksen ympäristöystävällisyys, hiilijalanjälki? Harvalla harrastajalla vielä on sähköautoa. (Samaa voisi tietysti kysyä vaikka lintubongareilta). Tanssijat voivat selitellä kimppakyydeistä ja julkisista kuljetuksista, mutta niin vain joka tanssi-illan parkkipaikkaa koristaa henkilöautojen meri. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on nykyään harrastajia, joille autottomuus on este. Julkisia kuljetuksia voi olla, mutta omien kokemusten mukaan ne tuppaavat loppumaan kannattamattomina.

Samoin kirjoissa ainoastaan ehkä mainitaan iltapäivätansseja, jotka ovat tangokulttuurin aikana kasvaneiden, eläköityneiden harrastajien suosiossa. Tämä harrastuksen muoto todennäköisesti yleistyy, ehkä kunnes tangoikäluokat poistuvat luonnollista tietä. Ja kuulemma vanhainkodeissakin voidaan haluta kuunnella Rolling Stonesia tai Jimi Hendrixiä, mieluummin kuin Olavi Virtaa.

Koska lavatanssi on parin kanssa tanssimista, tämä pari pitää hankkia aina uudestaan. Tätä varten ovat muotoutuneet hakurivit ja “miehet/naiset”-hakuvuorot. Kirjat eivät puhu siitä, että hakutilanne on jatkuva kilpailutilanne. Siinä tosin “pärjääviä” on yleensä suuri osa paikalla olijoista, mutta kilpailun idea ei poistu. Varsin usein miehiä lavoilla on selvästi vähemmän kuin naisia, jolloin on puhdasta matematiikkaa, että toiset naisista pääsevät huonosti tai ei ollenkaan tanssimaan. Ne, jotka menestyvät tai ovat sopeutuneet käytäntöön, eivät asiaa tuo esiin, mukaanlukien em. kirjailijat. Pettyneiden kommentteja saa lukea tanssikeskustelusta tämän tästä. Tanssietiketti (linkki) ja ko. tietokirjat käsittelevät ohimennen ongelmaa yhteisestä tanssista kieltäytymisestä ts. pakkien antamisesta – on paljon muitakin syitä miksi kieltäytyä, kuin vain selvästi humaltuneen tai räikeän häiritsevästi käyttäytyvän kanssa, mutta etikettiä tulkiten ne eivät olisi perusteltuja. Ja sitä myös jotkut käyttävät hyväkseen. Mutta olennaisempaa minusta on, että pakkien saaminen voidaan kokea varsin loukkaavaana, nolaavana ja masentavanakin. 100 % turvatakuita ei voi kanssatanssijasta koskaan antaa. Ehkä ajatellaan, että asia kuittaantuu, jos lavalla tanssiparin hakukokemukset voittopuolisesti ovat hyviä. Hakumenestyksellä/pakkien saamisella on varmasti merkitystä siinä, miksi lavat eivät houkuttele.

Iso asia on myös paritanssiin luontaisesti kuuluva seksuaalisuus – siis kun vastakkaiset sukupuolet tanssivat läheisessä, usein vartalokontaktissa keskenään. On miesten hakua ja naisten hakua. On puhuttu ns, limanuljaskoista, yleensä vanhemmista miehistä, jotka hakevat kokemattoman naisen tanssimaan ja ajautuvat kiinni vartalokontaktiin, ylittäen häirinnän rajan. Kuten tanssinopettaja Susa Mattson toteaa: ”En halua, että kuka tahansa käy minuun käsiksi kadulla ja sama pätee tanssilattialla. En halua tanssia kaikkien kanssa.” (linkki). Läheisessä kontaktissa on mahdollista, että jommallakummalla osapuolella ns. viisari värähtää. Siis esimerkiksi miehellä tulla erektio, tahallisesti tai tahattomasti. Eli miten asiaan voisi suhtautua tai käsitellä? Vähintään voisi puhua läheisyydenkaipuun tyydyttämisen tarpeesta – kosketuksesta toiseen, vieraaseenkin ihmiseen, vailla eroottis-seksuaalisia latauksia. Kun itse keskustelin paljon tansseissa käyvien kanssa, tämä on yksi tanssin hyvistä puolista. Vaikkakin on ilmeistä, että esimerkiksi parisuhteessa olevan tanssijan puoliso voi tulkita asian helposti väärin. Varmaan seksuaalisuudesta kirjoittaminen kirjaan voitaisiin kokea oudoksi ja tuomittaisiin harrastajien joukossa, vaikka nyt esimerkiksi tuo viaton kosketuksen kaipuu. Mutta olisi mielenkiintoista, mitä joku käyttäytymistieteilijä sanoisi asiasta. Olen aikoinani Desmond Morrikseni lukenut. Tanssietiketti ja perinne on ajalta, kun tansseista haettiin elämänkumppania. Mediajutuissa ja tanssijoiden kertomuksissa tunnutaan korostettavan mielikuvaa, että tanssi olisi viatonta leikkiä, kuin lapset hiekkalaatikossa. Toki on harrastajia, joille asia on näin. Esimerkiksi valmiiksi parisuhteessa olevia keski-ikäisiä on paljon. Tai sitten väitetään, ettei seksuaalisuus ole tanssissa läsnä sen enempää kuin muussakaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minusta tanssissahan nimenomaan korostuu seksuaalisuus (romantiikka, vietit, erotiikka jne.) Kirjoitin “tanssiflaksista” aikoinani artikkelin, joka herätti runsaasti keskustelua (linkki), eritoten kriittistä. Josta johtopäätöksenä minulle tuputettiin, että seksuaalisuus pitäisi pitää kunkin omana tietona. Pelätään, että se antaa “likaisen”, väärän mielikuvan ja toki tämä riski on olemassa. Kuitenkin esimerkiksi tansseihin laittautuminen ja flirtti on täysin samanlaista kuin itselleen kumppania etsittäessä. Sitä ei vain saisi käsittää “väärin”. Oma johtopäätökseni oli, että seksuaalisuudesta lavatanssissa puhuminen on vaikeaa, ja on iso oppositio, joiden mielestä pitäisi pitää turpa kiinni.

Kirjat eivät ole siis täysin objektiivinen kuvaus lavatanssikulttuurista. Voidaan kysyä, että tarvitseeko ollakaan? Minusta tarvitsisi, sillä lavatanssista tehtävät mediajutut keskittyvät yleensä kulttuurin romantisointiin. Varmaan ajatellaan, että se “kuuluu asiaan”. Väitän, että siitä on muodostunut omanlaisensa kupla, johon kirjat puhaltavat ilmaa. Etenkin kulttuurista elantonsa saavat tanssilavayrittäjät ja tanssiartistit ovat huolissaan tulevaisuudestaan. Väitän, että pelkkä romantisointi ei kulttuuria pelasta. Kun tanssijat, artistit ja miksei lavatanssikirjojen kirjoittajat kokoontuvat tiettyihin samoihin tanssitilaisuuksiin kaukana ihmiskeskittymistä, voi syntyä bias tai vahvistusharha (linkki), joka ruokkii itse itseään.

Tiettyä itsereflektiotakin voisi olla – siis jos todetaan, että tansseihin voit tulla sellaisena kuin olet tms. niin sitten kuitenkin on sivukaupalla tekstiä tanssietiketistä sekä pukeutumisesta tms. Ja kirjoittaja itse poseeraa “pukukoodin” mukaisena, viimeistä hameen pitsireunaa myöten. Hän kirjoittaa: “Tansseihin valmistaudutaan huolellisesti”. Vaikka vinkit olisivat “pelkkiä suosituksia”, niin luulen, että ns. lavauntuvikko voi ottaa ne yhtä vakavasti, kuin tanssiaskelikkojen opettelun.

Ilman, että minulla on kulttuurista tai tanssista yhtään akateemista opintosuoritusta, voisin todeta, että kirjoissa tuntuu unohtuvan lavatanssin yhteys yhteiskunnan kulttuuriseen muutokseen. Jos se ole olennaista, niin mikä sitten? Kaupungistumisen ja maaseudun autioitumisen mainitsin edellä – lavat kun sijaitsevat kaukana taajamista. Harrastajien ikääntyminen kuitataan sillä, että tanssikurssit tuottavat uutta väkeä. Kuten itse näkisin tietyin perustein, ei läheskään niin paljon kuin väkeä poistuu. Nykyään myös digitalisaation, globalisaation myötä vapaa-ajan harrastuskulttuuri on voimakkaasti pirstoutunut: kaikki on muotia, uusi ja vanha. Tanssikulttuuri hukkuu tarjontaan. Digi on opettanut, että asiat kuten musiikin voi saada vaivattomasti, jopa ilmaiseksi. Ei viitsitä nähdä vaivaa (esim. tanssin harjoittelu), haetaan välitöntä tarpeentyydytystä. Nykyään suositaan yksilöllisyyttä, individualismia: vapaa-ajan harrastaminen voi olla vähemmän kollektiivista. Jokaisen harrastus on vähän omanlaisensa. Inhotaan “Sääntö-Suomea” vrt. tanssilavojen tiukka tanssietiketti, joka kirjoissa esitellään pieteetillä. Tanssimaan opetteleminen voi olla liian suuren vaivan takana – verraten siihen, että lähdetään kesäviikonlopuksi Ruisrockiin chillailemaan. Ruisrockissa et tarvitse parinhakua hakurivistä, voit jorata yksin tai ryhmässä jos tanssittaa. Nauttia alkoholijuomia, ilman että siitä tarvitsee numeroa pitää.

Myös lavatanssimusiikki hukkuu suoratoistopalvelujen globaaliin musiikkitarjontaan. On todennäköistä, että kansainväliset mediajätit jonkin verran kontrolloivat koko musiikkitarjontaa, mutta vaikkapa heavymetallin harrastajia lienee Suomessa vähintään yhtä paljon kuin tanssimusiikin. Nekin ollen oma marginaalikulttuurinsa, mutta tuskin edes haaveilevat valtakulttuuriin pääsystä. Tanssimusiikki on siitä kulttuurista, mitä edesmenneet vanhempani elivät. Voidaan ehkä puolustautua, että uudemmistakin kappaleista sovitetaan tanssittavia versioita ja jokunen niistä onnistuukin. Ehkä pohjanoteeraus oli Käärijän Cha Cha Cha-kappaleesta tehty sovitus. Valtaosa musiikista on sitä vanhaa, jossa sanoitukset eivät nykyihmisiä puhuttele. Jos kuulemma tanssiartistit ovat huolissaan kulttuurin “juntista” maineesta, musiikin tuominen nykypäivään voisi ehkä vaikuttaa. Radiosta tanssiartistien levytyksiä kuunnellen huomaa, kuinka musiikki toistaa tiettyjä kliseitä. Samoin musiikin tuotanto on edelleen kuin jostain 80-90-luvulta. Vain siksikö, että musiikin pitää olla “tanssittavaa”? Sanoisin, että mennään siitä mistä aita on matalin, tai kun luovuus/uskallus ei muuhun riitä.

Esimerkiksi tiedän, että aktiivitanssijat eivät pidä Yölintu-orkesterista tai Agents-yhtyeestä, koska ne eivät soita kappaleita täysin tanssijoiden odotusten, tanssietiketin mukaan. Mutta Simo Silmulla tai Esa Pulliaisella on taiteellista näkemystä ja kunnianhimoa enemmän, kuin sadalla perus-lavatanssiorkesterilla – tanssijat voisivat olla kiitollisia siitä, kuinka paljon uutta väkeä ko. orkesterit ovat lavoille tuoneet. Säilyäkseen lavatanssikulttuuri tarvitsee myös yleisöä vetäviä tähtiesiintyjiä, varsinkin kun vanhat starat lopettavat luonnollisen poistuman kautta. Ja “tanssijoita palvelevat” perusorkesterit eivät näitä ole. Ja jos tanssimuusikoita kuulemma vaivaa kulttuurin sisäänpäinlämpiävä maine, niin esimerkin voisi ottaa Seinäjoen Tangomarkkinoilta. Kun festivaalin elossapitämiseksi on mukaan otettu pop-iskelmän ja rockin artisteja, siitä on noussut kova vastustus – että musiikki pitäisi olla 100 % tangoa. Tämä ei kovinkaan liberaalilta, ulospäinsuuntautuneelta kuulosta.

Lavatanssien hurma-kirjassa todetaan, kuinka kulttuuri pitäisi brändätä uudestaan, tehdä siitä uudelleen houkutteleva. Mutta miten teet siitä uudelleen houkuttelevan, kun perinne ei ole perinne, jos sitä muutetaan? Lavatanssien idylli tuntuu edelleen olevan se sotien jälkeinen, YYA-Suomen yhtenäiskulttuurin aika, joka ei takaisin tule. Musiikki on lähes sitä samaa kuin silloin. Tunnutaan luottavan, että tulee vielä se kaunis päivä, kun nostalgia vetää yleisön takaisin lavoille? Ehkä niin haaveillaan, kun muutakaan ei osata. On helppo tehdä kaikki kuten aina ennenkin – myös alan kirjallisuuden osalta?

Jos tosissaan halutaan selvittää, mikä on lavatanssien suosion esteenä, edellä mainitut asiat kannattaisi minusta käsitellä. Niistä ei puhuta varmaan siksi, ettei haluta pelotella aloittelijoita. Luulen kuitenkin, että nykylukijoilla on sen verran mediakritiikkiä, että osaavat nähdä pelkän ylistyspyheen yli. Varsinkaan jos ei se vastaa omaa tanssilavakokemusta. Niiden ääni lavatanssin kirjoissa ja mediajutuissa kuuluu, jotka menestyvät tai ovat sopeutuneet kulttuuriin. Voisi olla hedelmällistä kerätä kokemuksia niiltä, jotka kokeilevat ja luopuvat. Jos ei peräti niiltä, joilla ei ole aikomustakaan lavatanssin pariin. Vai olisiko tällainen palaute liian tylyä? Uskon, että jos tanssin parista elantonsa tulisivat “ulos laatikosta”, ymmärtäisivät kulttuurisen muutoksen, he voisivat saada eväitä kokeilla uudistuksia, jotka tehoavat.

Lavatanssin tietokirjojen puolustus epäilemättä on, että niillä yritetään säilyttää tai “pelastaa” ko. kulttuuria. Mutta kuten totesin, onko tämä riittävän tehokasta? Ehkä toisille on, toisille ei. Tanssiaktiivit ovat sen verran viestittämisellään saaneet aikaan, että esim. OP-asiakaslehdessä (linkki) todetaan “lavatanssin uudesta suosiosta”. Mitä uskallan varmasti sanoa, että se suosio ei tarkoita lavatanssin ns. kulta-aikojen paluuta, vaan jotain muuta.

Viestintä vakuuttanee vain niitä, jotka ovat jo vakuuttuneita. Kun kulttuuri ei halua muuttua, uudet harrastajat muuttavat sen itse, esimerkkinä Helsingin nuoret harrastajat. Lavatanssi voi olla uudestaan suosiossa, mutta paljon vähemmän joukon toimesta, kuin viime vuosituhannella. Jos fiilistelijät, illanviettäjät jäävät pois, jäljellä voi olla se 2 % suomalaisista.