Lavatanssin dogmit

Lavatanssi ei näytä olevan pelkkä harrastus. Siinä vedotaan ideologisia piirteitä omaavaan ”lavatanssikulttuuriin”, eli menneen viime vuosituhannen yhtenäiskulttuurista ammentavaan perinteeseen. Silloin kun tanssilavoja oli joka kylässä ja lavatanssitilaisuudet olivat maalaispaikkakunnan miltei ainoa tapa kokoontua, viettää iltaa ja vapaa-aikaa, lauantaisin viikon töiden ja saunan jälkeen. Kun lavat olivat paikka tutustua vastakkaiseen sukupuoleen ja hakea elämänkumppania. Kun sukupuolia oli kaksi, oli miesten- ja naistenhaku.

Ennen oli kaikki paremmin? Ilmastonmuutosta tai maahanmuuton haastetta ei ollut olemassakaan. Ei ollut ikävää ja pelottavaa globalisaatiota, EU:ta, euroa, digiä, nettiä, sosiaalista mediaa, kännyköitä eikä monikulttuurisuutta. Kun firmat pärjäsivät kaupalla Neuvostoliittoon, radion listahitti oli Iltatuulen viesti ja elokuvaa Pekka ja Pätkä n***** sai esittää. Oli yksi TV-kanava, josta koko kansa katsoi Missikisat, Syksyn sävelen ja Lauantaitanssit. Kaikki kuuluivat kirkkoon, koulussa luettiin ruokarukous ja lukukauden päättäjäisissä laulettiin Enkeli taivaan ja Suvivirsi.

Vaikka puolison haku on nykyään pienemmällä painolla ja tanssitaidon merkitys korostuu, niin perinne ei olisi perinne, jos se romutettaisiin. Perinne on siis pyhä, ei pelkkä harrastus vaan ideologinen, jopa uskonnon tapainen asia. Uskonnolle tyypillisesti siinä on dogmeja, eli opinkappaleita.

Pyhiä opinkappaleita eli dogmeja, joita ei käy arvosteleminen, ovat esimerkiksi:

– tanssitaidon ja harjoittelun välttämättömyys. Reenaa reenaa niin mahrut porukkaan. Pääset ehkä kokemaan sen paljon mainostetun tanssitaivaan.

– hakurivikäytäntö. Toki koska tanssiin pitää olla pari, tämä pari pitää tavalla tai toisella löytää, suhteellisen pikaisesti ennen kuin toinen vie. Mutta pitääkö se edelleen olla agraarikulttuuriajan lihatiski?

– tanssileirit ja -festivaalit. Lisääntyvä mahdollisuus harjaantuneiden kokoontumisajoihin. Mikä minusta kurouttaa harrastajakuntaa yhä pienempään.

– tanssilavat maaseudulla kaukana sieltä, missä ihmiset asuvat. Vieläkö rantakoivun suhinan, järviveden liplatuksen ja 50-luvun tyllihameiden nostalgia saa ihmiset matkustamaan kymmeniä, satoja kilometrejä luokseen?

– tanssin eliittiyhtyeet Hurma ja vastaavat. Jotka muokkaavat ohjelmistonsa harjaantuneiden toiveisiin.

– tanssin harrastaminen vähintään 3 kertaa viikossa

Harrastuksen parissa jaksetaan pitää uskoa, toivoa ja rakkautta yllä ylösnousemukseen, eli siihen, että lavatanssi palaa yhtä suosituksi harrastukseksi, kuin mitä se oli silloin ennen, kun kaikki oli paremmin.

Näiden kritisoija on kerettiläinen eli vääräuskoinen. Hänen ajatuksistaan tulee joko vaieta tai vähätellä. Tai kiistää, väittämällä, että ongelma on aina kriitikossa itsessään ja hänen pitää muuttaa käytöstään tai ajatteluaan. Lopettaa tehoton vastustus, tulla pois kadotukseen johtavalta tieltään, tehdä parannus ja pelastua valaistuneiden ja valistuneiden joukkoon.

I see the light?

Tanssin yhteys?

Tanssipalstalla peräänkuulutetaan yhteyttä tanssiparin kanssa. “Have you seen the light?” – kysyi jo Blues Brothers-elokuvassa veli toiseltaan.

Eikö tanssiharrastuksessa riitä, että kokee sen mielekkäänä sosiaalis-liikunnallisena tapana viettää iltaa? Riittää toki – kuuluu vastaus. Mutta pitäisikö silti kokea “yhteyttä” ja olettaa, että toisetkin sen kokevat?

Olen ehkä joskus aavistanut kokevani jotain yhteyttä parin kanssa, kunnes tämän on sitten palauttanut riviin ja tämä on hyvin kliinisesti kiittänyt tanssista. Se siitä sitten, pantiin yhteydet taskuun.

Eikö tanssia voisi harrastaa, ilman euforian, tanssitaivaan tai yhteyksien kokemisen, hakemisen edellytystä? Toivottavasti tilaa riittää. Vaikka eihän se ole minulta pois, mitä toiset kokevat.  Mutta minusta, mitä sofistikoidumpaa ja syvällisempää tanssimisesta tehdään, sen marginaalisemmaksi harrastukseksi sitä viedään.

Harrastajien parissa tuntuu olevan tarve hakea jatkuvasti jonkinlaista konsensusta siitä, miten tanssiharrastus pitää kokea. Ehkä siitä haetaan jotain turvaa ja lohtua, muuttuvaa maailmaa vastaan. Toivottavasti tanssia voi harrastaa ilman, että pitää emppailla ja komppailla sitä kaikkea, mitä konsensus siitä väittää. Ja jos ei pysty, pitäisi vain olla hiljaa tai jäädä pois?

Tanssiseurafestarit

Himoksen lavatanssifestarit on taas pidetty. Paikalla olleet kehuvat ja kiittelevät, kuinkas muuten. En ollut paikalla, mutta Facebook-postausten peukuttajia on toista sataa. Kuulemma pääsylippuja oli myyty 800. Yhteensä parin kolmen tavallisen lavatanssi-illan pääsylippujen määrä. Arvelisin paikalla olleen nuoria ja kauniita ns. himotanssijoita, eli tanssiseurojen kermaa, jonkin verran muuten paljon tansseissa käyviä sekä wannabe-tanssijoita. Siis niitä, jotka tuntuvat ajattelevan, että oikeasti taitavien seurassa hengailu tekee itsestäkin hyvän tanssijan. Näitä oli ainakin silloin, kun itse tanssileireillä ja seuroissa kävin.

Esimerkiksi Kolmilammilla ja Riutanharjun eliittitanssi-illoissa (orkesteri Finlanders tms.) kävin joskus itsekin. Uskallan väittää, että Himoksella oli meininki jotain tämän suuntaista. Aina on saanut lukea raportteja, kuinka kehutaan ja kiitellään viejän/seuraajan tanssia – ja samalla itseä? On tullut sivumaku, että pitäisikö osata lukea rivien väleistä, että vähemmän toivotunlaiset tanssijat ei paikalle osallistuisi?

Aina on myös niitä, jotka moittivat toisten ”suorittamisesta” – vaikka nämä vain nauttivat tanssista niillä edellytyksillä, mitkä harjoitellessaan ovat hankkineet. Tämä väki taitaa tosin olla hieman hiljenemässä, nyt kun uutta väkeä tulee tanssikurssien ja seurojen kautta. Enkä usko, että niitä Himokselle tulee.

Jonkin verran on myös kommentteja, etteivät enää toista kertaa osallistu. Että kyse oli ”tanssiseurafestareista”. Voi olla, että festivaalien yleisö hieman valikoituu, edelleen.

Vaikka suurin osa tanssinharrastajista on fiksua väkeä, niin mukana on aina muutama sellainen, joilla on mennyt hattuun – joilla kyse on kilpailusta. Jos ei muuta, niin silmiinpistävästä statuksen merkitsemisestä sillä, että hakee tanssitettavakseen pelkästään ne nuorimmat, kauneimmat ja taitavimmat kanssatanssijat. On siis tarkoituskin, että se huomataan. Ainakaan nämä tyypit eivät hae tanssimaan jostain tavan tallaajien rivistä. Kuulemma Himoksella on pakkejakin annettu, siksi, että olisi tarjolla joku miellyttävämpikin kanssatanssija. Ehkä siksi näin tehdään, jos muilla elämän osa-alueilla ei oikein menestytä. Antamaan itsetehostusta. Tämmöinen saattaa aiheuttaa juuri jossakussa toisessa tunnetta, että tämä ei ole minun paikkani.

Tanssikulttuuri muuttuu, se on selvä. Onko se kehitystä parempaan, siitä en osaa sanoa. Saatoin lukea, että tanssifestarin avulla tanssikulttuuri pysyy elossa. Ehkä näin, mutta lavatanssiyrittäjänä voisin olla huolissani. Nuoria ja kauniita ei riitä pitämään pystyssä kaikkia lavoja.

Valasrannan tanssileiriä on pidetty kuulemma 20 vuotta. Samat hehkutukset joka vuosi sieltäkin. Mutta kuinka nämä tapahtumat kasvattavat tanssiharrastuksen suosiota noin ylipäätään? Näin ainakin tunnutaan uskottavan. Vai käykö niin, että tanssiharrastus edelleen kuroutuu tietyn harjaantuneen porukan keskinäisiksi bileiksi?

Aina voi kysyä että:

– miksi tanssimisesta tehdään entistä vaikeampaa, koventuvilla kurssittautumisen edellytyksillä?

– miksi tanssipari pitäisi osata ja uskaltaa löytää, jatkuvassa kilpailussa toisten kanssa? Jota systeemiä kehuvat ne, jotka menestyvät tai sopeutuvat.

– miksi tanssimusiikki on sellaista, jota ihmiset eivät kuuntele, jota ei kuule tai näe juuri missään muulloin?

– miksi tanssimisen takia pitäisi matkustaa vähintään kymmeniä kilometrejä, kauas asutuskeskuksista? Josta kotiinpaluu on yhtä haastavaa. Festarien takia pitää majoituskin erikseen ostaa.

Vaihtoaskel kansalaistaidoksi?

Kyllä jokainen ihminen tanssia osaa, jos haluaa. Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voittaa kultaa, vedetään “valssia katsomossa”. Tai jos 1-vuotias natiainen kuulee rytmimusiikkia, kroppa rupeaa hytkymään mukana. Päiväkodissa tai työpaikan pikkujouluissa järjestetään disko. Jne.

Asia koskee kampanjaa kuten ”tanssi kansalaistaidoksi” tai “vaihtoaskel kansalaistaidoksi”? (linkki). En tiedä hankkeen budjettia, mutta tällaisissa projekteissa tyypillisesti syödään viineireitä ja lounastetaan palavereissa ja työpajoissa, tuotetaan sadoittain Powerpoint-materiaalia. Nettisivuja ja videoita. Toki muutama konkreettinenkin asia, kuten tanssikursseja. Mutta aktiviteetti päättyy siihen, kun rahoitus loppuu, pidempää jälkeä jättämättä. Loppuraportissa toki ehdotetaan uuden vastaavan hankkeen perustamista.

Tanssia siis osaa kaikki vauvasta vaariin, tavalla tai toisella, jos vain haluaa. Eri asia, pitääkö se tanssiaskel olla vaihtoaskel, joka ei mene tasan 4/4 rytmiin (askelikko: hidas, hidas, nopea nopea). Ja pitääkö musiikin olla vanhaa tanssimusiikkia, joka on aika marginaalista nykypäivän mediamaailmassa? Kun hiihtääkään tai lukea kirjoja ei moni varmaan enää osaa, niin mikä olisi se tärkeä kansalaistaito, joka puuttuu? Paritanssi ei sitä paitsi ole helpoimmasta päästä: Pitää osata askeleet ja kuviot ja uskaltaa hakea itselleen tanssipari.

Eihän siinä toki mitään vikaa olisi, että kansalaiset harrastaisivat sekä vaihtoaskelta, että hiihtoa ja kirjojen lukemista. Mutta tällaisilla hengennostatuksilla todennäköisesti haetaan päättäjiltä myönteistä suhtautumista, julkisten verovarojen myöntämistä oman keppihevosen harrastamiseen. Kun siellä luukulla on varmasti ruuhkaksi asti kansalaisia yleishyödyttäviä toimintoja, joille halutaan julkista rahoitusta. Tai halutaan edes estää niiden mahdolliset leikkaukset.

Ei tämä yhteiskunta sillä pääse velkaantumisen kierteestä, että rahoitetaan kaikki marginaalisten kansalaisjärjestöjen harrastukset, jotka he voisivat rahoittaa itse. Tai järjestää vapaaehtoisvoimin, hyvin pienillä budjeteilla.

Tanssimusiikin sapluunasta

Tanssiin.fi-portaalin uudessa julkaisussa (linkki) lopettanut tanssimuusikko Hannu Mustonen toteaa, että ”Tanssiorkesterit nykyään halutaan olevan jukeboxeja, jotka soittavat muitten ennalta päättämät rytmilajit tietyssä järjestyksessä ja tietyin reunaehdoin (lajityypillisesti).” Kuinka tuo ”tappaa taiteellisuutta ja tulkintaa musiikista”. Kuinka ”tanssiorkesteri toimii statistina urheilukilpailulle”. Kuinka ”vuodesta toiseen samat kymmenkunta ohjelmatoimistojen lempilasta käy soittamassa samat setit läpi illasta toiseen.” Että ”relatkaa ja antakaa luovuuden kukkia”.

Samassa jutussa ex-tangokuningas Marko Maunuksela toteaa: ”Nykyisin tuntuu, kun lukee ja kuulee noita erilaisia keskusteluja aiheesta, että esiintyjän olisi enemmänkin tultava nöyrästi palvelemaan ja miltei palvomaan taidokkaasti paikalle osunutta tanssivaa yleisöä? Olisi toteutettava kaikki mahdolliset tanssijoiden toiveet illan kulusta, ettei vaan ykskään kurssilla opittu nilkanojennus jäisi toteutumatta! Miten on? Onkohan tanssimisesta ja lavoilla käymisestä tullut vähän liian vakavaa?”

Samantapaista olen havainnut itsekin. Kun katsoo tiettyjen suosittujen kesälavojen ohjelmalistaa, ne ovat kuin kopioita toisistaan. Samat kymmenisen orkesteria, kunhan vain päivämäärät ja keskinäiset esiintymisjärjestykset muuttuvat.

Tanssinharrastajien konsensus edellä esitettyihin kommenteihin näyttää olevan, että tanssiartistin pitää palvella tanssijoita ja esitettävä musiikit “lajinomaisesti”. Tai sitten pitää tehdä jotain muuta. Piste.

Mitä musiikkiin tulee, hyvää ja huonoa musiikkia ei olekaan – on vain makuasioita, jotka ovat joka kuuntelijalla omanlaisensa. Siksi niistä ei ehkä kannattaisi kiistellä. Tanssilavoilla soitettava musiikki on minulle kuuntelumielessä lähinnä yhdentekevää. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. On kuitenkin jotain havaintoja tanssimusiikin suosiosta. Esimerkiksi jos joku uusi tangokuningas saa tehdä levytyksen, kappaleet eivät huomiokynnystä ylitä, vaan jäävät omaan marginaaliinsa. Vaikka niitä hänen lavakeikoillaan soitetaankin. Poikkeuksena joku Jari Sillanpää tai Arja Koriseva. Mutta siihen ne poikkeukset melkein jäävätkin, vaikka tangokuninkaallisia on leivottu vuosittain, jo kymmeniä vuosia.

Meillä on ollut orkestereja kuten Yölintu, jotka tunnetusti ottavat sellaisia taiteellisia vapauksia, joista tanssijat eivät pidä. Samoin Agents, jossa Esa Pulliainen puuskahti, kuinka pariskunta tuli valittamaan, että soitettiin sellaisella tempolla, ettei jive-kurssilla opitulla pysynyt mukana. Mutta niin vain nämä orkesterit jäävät populaarimusiikin historiaan, aivan eri lailla kuin joku tanssijoiden perus-palveluorkesteri. Isot nimet ovat tehneet palveluksen tanssilavoille, vetäen uutta väkeä sinne. Mitä palveluperiaatteeseen tulee, niin Anna Eriksson totesi Iskelmä-Suomessa, että palvelijaa ei yleensä kovasti kunnioiteta. Kun tanssimusiikki sovitetaan ja sanoitetaan genren mukaisesti, se ei muita kuin tanssijoita kiinnosta. Rainer Friman väitti, etteivät tanssi-iskelmän sanoitukset enää kosketa nykyihmisiä. Kirjailija Kari Hotakainen sanoi, että pelkästä rakkauden kaihosta laulaminen ei ole uskottavaa, enää. Ei ole sattumaa, että tanssiorkesterien levytykset eivät ylitä radiosoittokynnystä, saatikka radiohittejä syntyisi. Myös iskelmäradion ovat vallanneet Juha Tapio, Lauri Tähkä ja Tuure Kilpeläinen. Seinäjoen tangomarkkinat ovat joutuneet ottamaan ohjelmistoonsa pop-iskelmän ja rockinkin edustajia, jotta saadaan uutta nuorempaa yleisöä. Televisiointi ei mediataloja kiinnosta, todennäköisesti koska festivaali toistaa itseään vuosikymmenestä toiseen. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta minusta tiukasti tanssijoiden palvelemisen formaatti ei tuo lavakulttuuria laajempaan tietoisuuteen ja suosioon, vaan jotain päinvastoin. Tanssinjärjestäjätkin kaipaisivat uusia yleisöä vetäviä artisteja ja orkestereita.

Olen myös tutkinut tanssikulttuurin tietokirjoja (linkki) sekä tallettanut suuren määrän lavatanssiin liittyviä media-artikkeleja viime vuosilta. Yleensä lavatanssista raportoidaan toki myönteiseen sävyyn, mutta näissä jutuissa journalisti tapaa referoida tanssiaktiivin tai yrittäjän väitteet sellaisenaan, ilman omaa taustatyötä, saatikka lähdekritiikkiä.

Luin erään tanssinopettajaksi valmistuneen kommenteista, kuinka tanssimisesta ei saisi tehdä liian vaikeaa. Tanssia puffaavissa mediajutuissa yritetään luoda mielikuvaa, että lavatansseihin tulon kynnys on matala – että ei riitä kuin reipas mieli, siisti pukeutuminen ja käytös. Sitten taas voi lukea harrastajien kommentteja, että menepäs ja käy tanssikurssit, niin lavatanssien autuus aukeaa? Samoin lavatanssia mainostavassa tietokirjassa on sivukaupalla yksityiskohtia tanssietiketistä, tansseihin valmistumisesta ja pukeutumisesta.

Nyt kun artistit eivät enää pärjää levymyynnillä, suoratoisto on keskeinen musiikin kuuntelun muoto. Vähän aikaa sitten selvittelin (linkki), että ns. pop-iskelmän edustajat ovat vallanneet kaupalliset iskelmäradiot, samoin kuin Spotify-laskureiden mukaan pop-iskelmän edustajilla on 10 – 30 kertaa enemmän kuuntelukertoja kuin tanssi-iskelmällä. Ei siis ole ihme, miksi tanssi-iskelmän edustajat eivät kuulu valtamedian kaupallisessa radiosoitossa tai näy vuosittaisessa Iskelmägaalassa ollenkaan. Poikkeuksen teki Matti ja Teppo, mutta senkin Portion Boys-bändin rekvisiittana.

Omiin havaintoihin perustuen sanon, että tanssimusiikin esittäjänä, tanssijoiden palveluammattina artisti tai orkesteri tekee tietoisen valinnan siitä, että musiikillisen kaupallisen menestyksen voi unohtaa. Radiosoiton valtamedian kanavilla, stadionluokan konserttiyleisöt, euroviisuehdokkuudet. Ehkä se monelle muusikolle riittää, mutta aika moni aloittaessaan haaveilee isosta läpimurrosta (Käärijä, Lordi) ja kaupallisesta menestyksestä. Esimerkiksi laulukilpailuista (Idols, The Voice of Finland) voi päätellä, että suureen menestykseen halajavia laulajakokelaita riittää. Joku Jari Sillanpää on tangogennrestä menestykseen pystynyt, mutta muulla kuin humpan ja jenkan ohjelmistolla.

Mitä tulee Hannu Mustosen ja Maunukselan väitteisiin tanssikulttuurin nykytilasta, niin he ovat toki nähneet sitä illasta toiseen, lähietäisyydeltä. Sanoisin, ettei savua ilman tulta. Lavatanssi-illoissa on varmasti niitä, jotka tulevat ns. suorittamaan – koska siitä voi olla esimerkiksi etua hakurivikilpailussa. Vaikka sinänsä siinä ei mitään ”vikaa” tarvitse ollakaan, että harjoittelee tanssimista etukäteen ja tanssii sen mukaan. Ja treenanneet niin tekevät, eivätkä piittaa siitä, mitä lavalta seuraava artisti siitä ajattelee.

Kirjoitin itse Mustosen mainitsemasta ”jukebox-ilmiöstä” aiemmin (linkki) – saaden aikaan jonkinlaisen vastalauseiden tulvan. Kyse on varmasti tanssikulttuurin muutoksesta, toisten mielestä kehityksestä. Toki nyt kun näyttää, että tanssikulttuuri, esitettävät kappaleet, on siirtymässä tietyn harjaantuneen porukan toiveiden mukaiseksi, niin tämä voi olla seurausta pelkästään siitä, että tavan tanssijoita jää pois luonnollisistakin syistä. Heidän äänensä ei enää kuulu.

Tanssilavoille tämä, mitä nyt “kehitykseksi” sanotaan, voi edesauttaa niiden hiipumista, sillä tanssikurssien kautta harrastajista puhuttaneen kymmenissä tuhansissa, verraten niihin satoihin tuhansiin, jotka saattavat jäädä pois, tässä ”kehityksessä”. Jos suunta on nostaa tanssimisen vaatimustasoa. Ylipäänsä tämmöinen tanssiturakainenkin ymmärtää, että jos ja kun tanssista tehdään vaikeampaa ja monimutkaisempaa, niin sitä marginaalisemmaksi se harrastuksena menee.

Lavatanssikulttuurin pirstoutuminen

Edesmennyt Martti Metsäketo totesi, että lavakulttuurissa oli kahdenlaista väkeä, niitä jotka tanssivat perinteiseen tyyliin, alhaisin taitovaatimuksin. Ja niitä, jotka tulivat tansseihin tanssikurssien ja -seurojen kautta. Ja molemmat katsoivat toisiaan nenänvartta pitkin.

Nykyään tanssilavakulttuurissa voidaan minusta erottaa seuraavat luokat:

– ns. harjaantuneet, eli tietynlaiseen tanssimusiikkiin, kuten tango tai latinolaistanssit, perehtyvät, omia suosikkitanssejaan vuosia tai vuosikymmeniä harjoittelevat ja artisteilta esittämään toivovat. Heistä osa myös harrastaa tanssissa kilpailemista tai ainakin kilpailuun pohjautuvat säännöt ja ihanteet kuuluvat harrastukseen.

– kaikkiruokaiset, jotka voivat sopeutua vähemmän tai enemmän tanssitaitoa edellyttäviin tanssitilaisuuksiin. Riittää, kunhan tanssimaan pääsee, vaikka tanssiparin taitotaso voi vaihdella kovastikin.

– niitä, joiden mielestä tanssit pitäisi palauttaa jonnekin aikaan 40 vuotta sitten, kun tanssitaidon edellytys oli vähäinen.

– vähemmän tanssivat illanviettäjät ja fiilistelijät, paikkakuntalaiset ja kesämökkiläiset, jotka saattavat tulla kuuntelemaan esiintyjää ja tapaamaan toisiaan. Saattavat nauttia oluen tai drinkin baarin puolella.

Jälkimmäiset joukot ovat pitäneet ääntä kulttuurin muutosta vastaan vuosikymmeniä, mutta ovat jäämässä pois; tanssijoille suunnattujen esiintyjien,&musiikin ja kallistuvien pääsylippujen takia. Tai siirtymässä seniorien päivähyppyihin tai luonnollisen poistuman kautta hiljenemässä. Tällöin kenttä on vapaampi jäljelle jääville. Ja sen huomaa.

Sitten olen kuullut pääkaupunkiseudulla ”We Love Helsinki”-tyyppisestä toiminnasta, johon osallistujat eivät pyri lavatanssien etikettiin, vaan rennompaan meininkiin, sosiaalisena tapahtumana. Tästä ilmiöstä kertoo linkissä oleva artikkeli (linkki). Artikkelin mukaan se ei ainakaan auta maaseutujen tanssilavoja.

Siltä näyttää, että perinteisille lavoille on syntymässä pelkästään harjaantuneiden musiikkimakua myötäileviä iltoja. Ja näiden suhteellinen osuus nousee. Kaikkiruokaiset pärjännevät näissä mukana ainakin toistaiseksi. Mutta voivat väsyä hekin tarjonnan erikoistumiseen, joka pitäisi etukäteen selvittää. Kun se erikoistuminen viedään tarpeeksi pitkälle.

Oma visioni on se, että koko lavatanssi muotoutuu harjaantuneiden kentäksi, kun muu tarjonta supistuu pois. Joku mainitsikin esimerkin Keski-Euroopasta, kuinka siellä on miltei joka tanssilajille omat tilaisuutensa. Ja tämä luonnollisesti supistaa osallistujia.

Toki tätä voi sanoa ”kehitykseksi”, mutta kenelle se on myönteistä? Mediassa voidaan väittää, että “lavatanssi on uudestaan suosiossa”. Minusta minkä voi sanoa ainoastaan, on, että se ei ole kokonaan kuollut. Tällaisissa jutuissa tosin on tyypillisesti haastateltu jotain tanssiaktiivia ja referoidaan väitteet julkaisuun sellaisenaan, vailla taustoitusta tai lähdekritiikkiä. Tai se taustoitus on toisia lavatanssia puffaavia juttuja. Tai tietokirjoja (linkki).

Harjaantuneet saavat aina tanssinsa järjestettyä. Mutta monella tanssilavalla jää musta Pekka käteen, sillä kysynnästä ei enää riitä kaikille myytävää.

Sama ammatikseen kiertävien tanssiorkestereiden suhteen. Supistuminen on jo nyt nähtävissä. Kuinka tietyillä lavoilla esiintyjälistat ovat miltei kuin kopioita toisistaan, esiintyjien nimien suhteen.

Lavatanssin tietokirjoista

Lavatanssikulttuurista on ilmestyneet teokset ”Lavatanssien hurma – Keinu kanssani”, kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki v. 2020 sekä ”Tanssilavojen Suomi”, kirjoittaja Martti Linna v. 2020.

Molemmat sisältävät runsaasti tietoa lavatanssin historiasta sekä perusasiat kulttuurin sisällöstä. Jonkin verran myös nykytilan ja tulevaisuuden arviointia. Mutta etenkin Lavatanssien hurma-kirjaa voisi luonnehtia, että se on niiden ihmisten käsityksistä (kirjoittaja + haastateltavat) luotu kertomus, joilla on rakkaus kulttuuriin. Ja tällä on merkitystä sisältöön.

Kirjan kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, eli voisi tulla mielikuva akateemisesta, jopa tieteellisen objektiivisesta lähestymistavasta? Toisaalta hän on tyllihameessa tanssilavoja koluava aktiiviharrastaja, eli kulttuurin fanittaja “heimovaatteita ja kampauksia” myöten, kuten laulussa todetaan. Mikä kirjan kuvituksestakin näkyy. Ja kirjan nimestä.

Ihmisellä on hyvä olla harrastuksia. Lavatanssin ja miksei lavatanssikulttuurinkin myönteisistä vaikutuksista olen samaa mieltä. Mutta mitä tieteeseen tulee, sille ei ole mikään vierasta, eikä mikään pyhää. Teen itse tieteellisiä julkaisuja ammatikseni. Em. kirjat ovat minusta siis tietyllä tapaa lavatanssin mainoksia, enemmän kuin objektiivisia tietoteoksia, vaikka ehkä jälkimmäinen mielikuva haluttaisiin antaa. Sillä voi olla ollut vaikutusta, että haastatellut tanssin aktiiviharrastajat ja artistit toivovat, että asiasta annettaisiin “oikea” (ts. heidän omia käsityksiään myötäilevä) kuva.

Näyttää siltä, että viittaamiani lavatanssin tietokirjoja netissä arvostelleet tai kommentoineet voivat samaistua kirjoittajien näkemyksiin. Mutta vetääkö se heidät itsensä tanssilavoille? Jos kulttuurista kirjoitetaan romantisoituun sävyyn, niin eikö sen tarkoitus olisi houkutella lukijat lavalle? Ei se ainakaan kovin hyvin näytä onnistuvan.

Jos esimerkiksi uskotaan uuteen ryntäykseen tanssilavoille sen terveyshyödyistä tiedottamalla vaikkapa Helsingin Sanomien etusivulla säännöllisesti, teho voi olla sama, kuin kertoisit ylipainoiselle, että tämän pitää syödä vähemmän ja liikkua enemmän.

Esimerkiksi monet tanssiyrittäjät, artistit ja harrastajatkin pelkäävät, että lavatanssi kuolee pois. Olen kirjoittanut siitä erikseen (linkki). Onko pelko aiheeton ja jos ei, niin miksi ei? Oliko asia vain koronapandemian aikaisen sulun aiheuttama harha? On olemassa tilastoja siitä, että ne, jotka ovat käyneet tanssilavalla vähintään kerran vuodessa, osuus on laskenut kuin lehmänhäntä vuodesta 1992 vuoteen 2017 (linkki). Kirjoittaja ajoittaa tanssilavojen “uuden nousun” jonnekin 90-luvulle. Ko. tilasto ei ainakaan kävijämäärien osalta tue tätä, vaan päinvastoin: selvää tasaista laskua vuoteen 2017 asti.

Toinen kirjoittaja tempaisee lavatanssin harrastajien määräksi hämmästyttävän tarkan luvun: 140000 henkilöä. Tietokirjan luonteen vuoksi perusta olisi hyvä ilmoittaa tarkasti. Mainittu “kansallinen liikuntatutkimus” sisältää kaiken tanssiharrastuksen, muunkin kuin lavatanssin. Samoin siinä tuskin on huomioitu vaikkapa tanssilavalla illanviettotarkoituksessa käyviä mökkiläisiä. Toisessa kirjassa puhutaan “puolesta miljoonasta” kävijästä, ehkä noin vuosikymmen sitten. Edellä linkatun tilaston mukaan se on yläkanttiin. Kuten tangolaulaja Marko Maunuksela totesi, lavatansseissa kuolee pois väkeä enemmän kuin syntyy. Netto siis jatkuvasti laskeva, siis jos poistuvat ovat sadan tuhannen mittaluokkaa ja tulijat kymmeniä tuhansia. Lavatansseissa kävijöiden luku, mihin itse olen päätynyt tiettyjen tilastojen (v. 2019) pohjalta, on muutama sata tuhatta, noin 5 % aikuisista suomalaisista (linkki). 140 000 harrastajaa tekisi noin 2 % suomalaisista. Jos siihen otetaan vaikkapa muutama tuhat nuorta uutta harrastajaa, kasvu miltei hukkuu pyöristysvirheisiin, valtakunnallisesti katsoen.

Olennaista on, miten lavatanssi koetaan vaihtoehtona viettää iltaa: ehkä muutama peli tanssien, sitten artisteja kuunnellen ja kahviossa fiilistellen ja pari olutta tai drinkkiäkin siihen. Jos lavoilla on vain ns. tanssiin keskittyviä ja fiilistelijät eivät enää tule (kalliiden pääsylippujen ja ei-nimekkäiden artistien takia), niin valtakunnallinen tanssilavojen verkosto tuskin säilyy. Maaseutupaikkakuntien kesäasukkaat ovat tulevaisuudessakin varmasti ostovoimaltaan merkittävä kohderyhmä. Tästä riskistä kirjat eivät mainitse, kuin epämääräisesti. Vielä moni lava tosin pyörii halpojen kiinteistökustannusten ja käytännössä ilmaisen talkooväen voimin. Vapaaehtoisväkikin tosin ikääntyy ja uusia vaikeampi löytää.

Kirjat jättävät käsittelemättä kaupunkien tanssiravintoloiden kuoleman joskus 10 – 15 vuotta sitten. Jotka itselle olivat yhtä olennainen osa harrastusta, kuin lavatkin. Ennenkaikkea olennainen ilmiö tanssikulttuurin suosion muutoksessa. Jos tutkitusti yhteiskuntamme kaupungistuu ja nuoret ikäluokat muuttavat maalta pois, niin miksi tanssitarjonnalle ei ole riittävää kysyntää kaupungissa? Ilmeinen syy on taloudellinen, karkeasti ottaen tanssijat kun eivät kuluta alkoholijuomia. En ole kuitenkaan huolissani siitä, että saadaanko tanssipaikoilla alkoholia myydyksi. Pointtini on se, että kun kaupungeissa on pubeja ja ravintoloita ja ihmiset niissä käyvät, he eivät enää kaipaa lava-paritanssia viihtyäkseen. Tämä on se iso kulttuurinen muutos, jota tanssikirjat eivät noteeraa. Pohtia sitä, mistä tämä johtuu.

Tekstissä otetaan puheeksi lavalle matkustamisen. Tanssilavat ovat syrjässä maaseudulla, joten niiden vuoksi pitää matkustaa kymmeniä, ehkä satoja kilometrejä edestakaista matkaa. Se edellyttää runsasta auton käyttöä ja tiettyä toimeentuloa, kykyä maksaa auton pito. Kuinka mielekästä tämä on, siis jatkuva henkilöautolla matkustaminen, jotta pääsee harrastamaan? Ja ennen kaikkea, nykyaikaan tultaessa, harrastuksen ympäristöystävällisyys, hiilijalanjälki? Harvalla harrastajalla vielä on sähköautoa. (Samaa voisi tietysti kysyä vaikka lintubongareilta). Tanssijat voivat selitellä kimppakyydeistä ja julkisista kuljetuksista, mutta niin vain joka tanssi-illan parkkipaikkaa koristaa henkilöautojen meri. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on nykyään harrastajia, joille autottomuus on este. Julkisia kuljetuksia voi olla, mutta omien kokemusten mukaan ne tuppaavat loppumaan kannattamattomina.

Samoin kirjoissa ainoastaan ehkä mainitaan iltapäivätansseja, jotka ovat tangokulttuurin aikana kasvaneiden, eläköityneiden harrastajien suosiossa. Tämä harrastuksen muoto todennäköisesti yleistyy, ehkä kunnes tangoikäluokat poistuvat luonnollista tietä. Ja kuulemma vanhainkodeissakin voidaan haluta kuunnella Rolling Stonesia tai Jimi Hendrixiä, mieluummin kuin Olavi Virtaa.

Koska lavatanssi on parin kanssa tanssimista, tämä pari pitää hankkia aina uudestaan. Tätä varten ovat muotoutuneet hakurivit ja “miehet/naiset”-hakuvuorot. Kirjat eivät puhu siitä, että hakutilanne on jatkuva kilpailutilanne. Siinä tosin “pärjääviä” on yleensä suuri osa paikalla olijoista, mutta kilpailun idea ei poistu. Varsin usein miehiä lavoilla on selvästi vähemmän kuin naisia, jolloin on puhdasta matematiikkaa, että toiset naisista pääsevät huonosti tai ei ollenkaan tanssimaan. Ne, jotka menestyvät tai ovat sopeutuneet käytäntöön, eivät asiaa tuo esiin, mukaanlukien em. kirjailijat. Pettyneiden kommentteja saa lukea tanssikeskustelusta tämän tästä. Tanssietiketti (linkki) ja ko. tietokirjat käsittelevät ohimennen ongelmaa yhteisestä tanssista kieltäytymisestä ts. pakkien antamisesta – on paljon muitakin syitä miksi kieltäytyä, kuin vain selvästi humaltuneen tai räikeän häiritsevästi käyttäytyvän kanssa, mutta etikettiä tulkiten ne eivät olisi perusteltuja. Ja sitä myös jotkut käyttävät hyväkseen. Mutta olennaisempaa minusta on, että pakkien saaminen voidaan kokea varsin loukkaavaana, nolaavana ja masentavanakin. 100 % turvatakuita ei voi kanssatanssijasta koskaan antaa. Ehkä ajatellaan, että asia kuittaantuu, jos lavalla tanssiparin hakukokemukset voittopuolisesti ovat hyviä. Hakumenestyksellä/pakkien saamisella on varmasti merkitystä siinä, miksi lavat eivät houkuttele.

Iso asia on myös paritanssiin luontaisesti kuuluva seksuaalisuus – siis kun vastakkaiset sukupuolet tanssivat läheisessä, usein vartalokontaktissa keskenään. On miesten hakua ja naisten hakua. On puhuttu ns, limanuljaskoista, yleensä vanhemmista miehistä, jotka hakevat kokemattoman naisen tanssimaan ja ajautuvat kiinni vartalokontaktiin, ylittäen häirinnän rajan. Kuten tanssinopettaja Susa Mattson toteaa: ”En halua, että kuka tahansa käy minuun käsiksi kadulla ja sama pätee tanssilattialla. En halua tanssia kaikkien kanssa.” (linkki). Läheisessä kontaktissa on mahdollista, että jommallakummalla osapuolella ns. viisari värähtää. Siis esimerkiksi miehellä tulla erektio, tahallisesti tai tahattomasti. Eli miten asiaan voisi suhtautua tai käsitellä? Vähintään voisi puhua läheisyydenkaipuun tyydyttämisen tarpeesta – kosketuksesta toiseen, vieraaseenkin ihmiseen, vailla eroottis-seksuaalisia latauksia. Kun itse keskustelin paljon tansseissa käyvien kanssa, tämä on yksi tanssin hyvistä puolista. Vaikkakin on ilmeistä, että esimerkiksi parisuhteessa olevan tanssijan puoliso voi tulkita asian helposti väärin. Varmaan seksuaalisuudesta kirjoittaminen kirjaan voitaisiin kokea oudoksi ja tuomittaisiin harrastajien joukossa, vaikka nyt esimerkiksi tuo viaton kosketuksen kaipuu. Mutta olisi mielenkiintoista, mitä joku käyttäytymistieteilijä sanoisi asiasta. Olen aikoinani Desmond Morrikseni lukenut. Tanssietiketti ja perinne on ajalta, kun tansseista haettiin elämänkumppania. Mediajutuissa ja tanssijoiden kertomuksissa tunnutaan korostettavan mielikuvaa, että tanssi olisi viatonta leikkiä, kuin lapset hiekkalaatikossa. Toki on harrastajia, joille asia on näin. Esimerkiksi valmiiksi parisuhteessa olevia keski-ikäisiä on paljon. Tai sitten väitetään, ettei seksuaalisuus ole tanssissa läsnä sen enempää kuin muussakaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minusta tanssissahan nimenomaan korostuu seksuaalisuus (romantiikka, vietit, erotiikka jne.) Kirjoitin “tanssiflaksista” aikoinani artikkelin, joka herätti runsaasti keskustelua (linkki), eritoten kriittistä. Josta johtopäätöksenä minulle tuputettiin, että seksuaalisuus pitäisi pitää kunkin omana tietona. Pelätään, että se antaa “likaisen”, väärän mielikuvan ja toki tämä riski on olemassa. Kuitenkin esimerkiksi tansseihin laittautuminen ja flirtti on täysin samanlaista kuin itselleen kumppania etsittäessä. Sitä ei vain saisi käsittää “väärin”. Oma johtopäätökseni oli, että seksuaalisuudesta lavatanssissa puhuminen on vaikeaa, ja on iso oppositio, joiden mielestä pitäisi pitää turpa kiinni.

Kirjat eivät ole siis täysin objektiivinen kuvaus lavatanssikulttuurista. Voidaan kysyä, että tarvitseeko ollakaan? Minusta tarvitsisi, sillä lavatanssista tehtävät mediajutut keskittyvät yleensä kulttuurin romantisointiin. Varmaan ajatellaan, että se “kuuluu asiaan”. Väitän, että siitä on muodostunut omanlaisensa kupla, johon kirjat puhaltavat ilmaa. Etenkin kulttuurista elantonsa saavat tanssilavayrittäjät ja tanssiartistit ovat huolissaan tulevaisuudestaan. Väitän, että pelkkä romantisointi ei kulttuuria pelasta. Kun tanssijat, artistit ja miksei lavatanssikirjojen kirjoittajat kokoontuvat tiettyihin samoihin tanssitilaisuuksiin kaukana ihmiskeskittymistä, voi syntyä bias tai vahvistusharha (linkki), joka ruokkii itse itseään.

Tiettyä itsereflektiotakin voisi olla – siis jos todetaan, että tansseihin voit tulla sellaisena kuin olet tms. niin sitten kuitenkin on sivukaupalla tekstiä tanssietiketistä sekä pukeutumisesta tms. Ja kirjoittaja itse poseeraa “pukukoodin” mukaisena, viimeistä hameen pitsireunaa myöten. Hän kirjoittaa: “Tansseihin valmistaudutaan huolellisesti”. Vaikka vinkit olisivat “pelkkiä suosituksia”, niin luulen, että ns. lavauntuvikko voi ottaa ne yhtä vakavasti, kuin tanssiaskelikkojen opettelun.

Ilman, että minulla on kulttuurista tai tanssista yhtään akateemista opintosuoritusta, voisin todeta, että kirjoissa tuntuu unohtuvan lavatanssin yhteys yhteiskunnan kulttuuriseen muutokseen. Jos se ole olennaista, niin mikä sitten? Kaupungistumisen ja maaseudun autioitumisen mainitsin edellä – lavat kun sijaitsevat kaukana taajamista. Harrastajien ikääntyminen kuitataan sillä, että tanssikurssit tuottavat uutta väkeä. Kuten itse näkisin tietyin perustein, ei läheskään niin paljon kuin väkeä poistuu. Nykyään myös digitalisaation, globalisaation myötä vapaa-ajan harrastuskulttuuri on voimakkaasti pirstoutunut: kaikki on muotia, uusi ja vanha. Tanssikulttuuri hukkuu tarjontaan. Digi on opettanut, että asiat kuten musiikin voi saada vaivattomasti, jopa ilmaiseksi. Ei viitsitä nähdä vaivaa (esim. tanssin harjoittelu), haetaan välitöntä tarpeentyydytystä. Nykyään suositaan yksilöllisyyttä, individualismia: vapaa-ajan harrastaminen voi olla vähemmän kollektiivista. Jokaisen harrastus on vähän omanlaisensa. Inhotaan “Sääntö-Suomea” vrt. tanssilavojen tiukka tanssietiketti, joka kirjoissa esitellään pieteetillä. Tanssimaan opetteleminen voi olla liian suuren vaivan takana – verraten siihen, että lähdetään kesäviikonlopuksi Ruisrockiin chillailemaan. Ruisrockissa et tarvitse parinhakua hakurivistä, voit jorata yksin tai ryhmässä jos tanssittaa. Nauttia alkoholijuomia, ilman että siitä tarvitsee numeroa pitää.

Myös lavatanssimusiikki hukkuu suoratoistopalvelujen globaaliin musiikkitarjontaan. On todennäköistä, että kansainväliset mediajätit jonkin verran kontrolloivat koko musiikkitarjontaa, mutta vaikkapa heavymetallin harrastajia lienee Suomessa vähintään yhtä paljon kuin tanssimusiikin. Nekin ollen oma marginaalikulttuurinsa, mutta tuskin edes haaveilevat valtakulttuuriin pääsystä. Tanssimusiikki on siitä kulttuurista, mitä edesmenneet vanhempani elivät. Voidaan ehkä puolustautua, että uudemmistakin kappaleista sovitetaan tanssittavia versioita ja jokunen niistä onnistuukin. Ehkä pohjanoteeraus oli Käärijän Cha Cha Cha-kappaleesta tehty sovitus. Valtaosa musiikista on sitä vanhaa, jossa sanoitukset eivät nykyihmisiä puhuttele. Jos kuulemma tanssiartistit ovat huolissaan kulttuurin “juntista” maineesta, musiikin tuominen nykypäivään voisi ehkä vaikuttaa. Radiosta tanssiartistien levytyksiä kuunnellen huomaa, kuinka musiikki toistaa tiettyjä kliseitä. Samoin musiikin tuotanto on edelleen kuin jostain 80-90-luvulta. Vain siksikö, että musiikin pitää olla “tanssittavaa”? Sanoisin, että mennään siitä mistä aita on matalin, tai kun luovuus/uskallus ei muuhun riitä.

Esimerkiksi tiedän, että aktiivitanssijat eivät pidä Yölintu-orkesterista tai Agents-yhtyeestä, koska ne eivät soita kappaleita täysin tanssijoiden odotusten, tanssietiketin mukaan. Mutta Simo Silmulla tai Esa Pulliaisella on taiteellista näkemystä ja kunnianhimoa enemmän, kuin sadalla perus-lavatanssiorkesterilla – tanssijat voisivat olla kiitollisia siitä, kuinka paljon uutta väkeä ko. orkesterit ovat lavoille tuoneet. Säilyäkseen lavatanssikulttuuri tarvitsee myös yleisöä vetäviä tähtiesiintyjiä, varsinkin kun vanhat starat lopettavat luonnollisen poistuman kautta. Ja “tanssijoita palvelevat” perusorkesterit eivät näitä ole. Ja jos tanssimuusikoita kuulemma vaivaa kulttuurin sisäänpäinlämpiävä maine, niin esimerkin voisi ottaa Seinäjoen Tangomarkkinoilta. Kun festivaalin elossapitämiseksi on mukaan otettu pop-iskelmän ja rockin artisteja, siitä on noussut kova vastustus – että musiikki pitäisi olla 100 % tangoa. Tämä ei kovinkaan liberaalilta, ulospäinsuuntautuneelta kuulosta.

Lavatanssien hurma-kirjassa todetaan, kuinka kulttuuri pitäisi brändätä uudestaan, tehdä siitä uudelleen houkutteleva. Mutta miten teet siitä uudelleen houkuttelevan, kun perinne ei ole perinne, jos sitä muutetaan? Lavatanssien idylli tuntuu edelleen olevan se sotien jälkeinen, YYA-Suomen yhtenäiskulttuurin aika, joka ei takaisin tule. Musiikki on lähes sitä samaa kuin silloin. Tunnutaan luottavan, että tulee vielä se kaunis päivä, kun nostalgia vetää yleisön takaisin lavoille? Ehkä niin haaveillaan, kun muutakaan ei osata. On helppo tehdä kaikki kuten aina ennenkin – myös alan kirjallisuuden osalta?

Jos tosissaan halutaan selvittää, mikä on lavatanssien suosion esteenä, edellä mainitut asiat kannattaisi minusta käsitellä. Niistä ei puhuta varmaan siksi, ettei haluta pelotella aloittelijoita. Luulen kuitenkin, että nykylukijoilla on sen verran mediakritiikkiä, että osaavat nähdä pelkän ylistyspyheen yli. Varsinkaan jos ei se vastaa omaa tanssilavakokemusta. Niiden ääni lavatanssin kirjoissa ja mediajutuissa kuuluu, jotka menestyvät tai ovat sopeutuneet kulttuuriin. Voisi olla hedelmällistä kerätä kokemuksia niiltä, jotka kokeilevat ja luopuvat. Jos ei peräti niiltä, joilla ei ole aikomustakaan lavatanssin pariin. Vai olisiko tällainen palaute liian tylyä? Uskon, että jos tanssin parista elantonsa tulisivat “ulos laatikosta”, ymmärtäisivät kulttuurisen muutoksen, he voisivat saada eväitä kokeilla uudistuksia, jotka tehoavat.

Lavatanssin tietokirjojen puolustus epäilemättä on, että niillä yritetään säilyttää tai “pelastaa” ko. kulttuuria. Mutta kuten totesin, onko tämä riittävän tehokasta? Ehkä toisille on, toisille ei. Tanssiaktiivit ovat sen verran viestittämisellään saaneet aikaan, että esim. OP-asiakaslehdessä (linkki) todetaan “lavatanssin uudesta suosiosta”. Mitä uskallan varmasti sanoa, että se suosio ei tarkoita lavatanssin ns. kulta-aikojen paluuta, vaan jotain muuta.

Viestintä vakuuttanee vain niitä, jotka ovat jo vakuuttuneita. Kun kulttuuri ei halua muuttua, uudet harrastajat muuttavat sen itse, esimerkkinä Helsingin nuoret harrastajat. Lavatanssi voi olla uudestaan suosiossa, mutta paljon vähemmän joukon toimesta, kuin viime vuosituhannella. Jos fiilistelijät, illanviettäjät jäävät pois, jäljellä voi olla se 2 % suomalaisista.

“On ok, että kaikki eivät viihdy samoissa tansseissa”?

Kommentoin Hurma-yhtyeen selkeästi harjaantuneille tanssijoille räätälöityä kappaleohjelmistoa Kisarannan tiistai-illassa. Kuinka tietyn treenisaleilla marinoituneen tanssijoiden osajoukon toiveet soiteltiin läpi ja väliaikalevyt olivat sitä samaa. Reaktioista kirjoitukseeni näki, että asia menee tunteisiin.

Mikä ajatukseni on ollut, on se, että lavatanssi on muutoksessa. Se toisaalta muuttuu siksi, että lavatanssin loiston ajat olivat YYA-Suomen yhtenäiskulttuurissa. Sen ajan ns. tangoikäluokat ovat luonnollisessa poistumassa ja nuorempien osalta harrastus hukkuu kilpailuun vapaa-ajan viettotapojen tarjonnassa. Tanssilavat on maaseudulla ja kaupungistuminen senkun jatkuu. Kumppania haetaan muilla tavoin, vaikkapa Tinderistä. Ja vaikka kaupunkilaiset käyvät baareissa ja ravintoloissa, he eivät enää kaipaa lavoilla soivaa musiikkia viihtyäkseen.

Kun maailma muuttuu, tilastot osoittavat tanssilavoilla vierailijoiden (vähintään kerran vuodessa) määrän laskua nykypäiviin asti. Tanssiin on tullut toki uusia ikäluokkia tanssikurssien ja seurojen kautta.

Mutta näyttää, että kertymä ei läheskään kompensoi poistumaa. Ollaan oltu huolissaan tanssilavojen jatkuvuudesta. Sille ei kai voi mitään, mutta kuinka paljon tanssijoiden itsensä kannattaa edesauttaa tätä kehitystä? Eräs tanssinopettaja totesi, että tanssimisesta ei saisi tehdä liian vaikeaa.

Siihen ollaan tultu, että tanssitilaisuuksia ruvetaan entistä enemmän räätälöimään tanssikurssien kautta tulleelle porukalle. Se on toki luonnollista kehitystä ja sinänsä turha potkia tutkainta vastaan. Kyllähän sen tiesi jo 20 vuotta sitten, että Kolmilammin sunnuntain Finlandersien tansseissa oli erilaista porukkaa kuin vaikka Rönnillä lauantaina Yölinnun tai Anne Mattilan esiintyessä. Tanssijat ovat käyttäneet nimitystä Yö(k)lintu.

Nykyään nähdään siis jonkinlaisena rikkautena se, että tanssiharrastuksesta tehdään pitkälle vietyä, sofistikoitua. Että se edellyttää kurssittautumista ja tanssimusiikkiin perehtymistä niin, että voi jopa orkesterille tehdä toivelistan siitä, mitä ja miten soitetaan. Jotta pääsee tanssimaan niiden toisten kurssittautuneiden kanssa. Parhaimmillaan pukeudutaan ja laitetaan kampaukset tyylille uskollisesti. Toki tämä niiden keskistä innostusta nostaa, ketkä mukaan lähtevät. Mutta on selvää, että toisille kynnys nousee, alkaa harrastamaan lavatanssia ylipäätään. Kuten Kyösti Mäkimattila totesi, ihmiset eivät ehkä halua suorittaa vapaa-ajallaan, arjen suoritteiden jälkeen.

Ja kun asiaa arvostelee, saa havaita, että monien mielestä on kuulemma ihan ok, etteivät kaikki viihdy samoissa tansseissa. Että bändi kuuntelee tietyn tanssijoiden osajoukon toiveet ja esittää ne. Eli musiikkitarjonta on niin kapeaa, etteivät kaikki tanssijat sen parissa enää viihdy.

Kyllä Finkut ne perusfoksit ja beatit on aina soittaneet, vaikka tietty väki on heidän tansseihinsa tavannut tulla. Työtilaisuuksien takia kannattanee ehkä ajatella, että jokaiselle jotakin?

Se hyvä puoli uudistumisessa voisi olla, että nuoremmat ikäpolvet tinkisivät tanssietiketistä. Esim. hakusäännöistä, jotka koko ajan aiheuttavat pettymyksiä joita puidaan keskustelupalstalla. Tingittäisiin tanssitaidon vaatimuksesta – kun nyt päinvastoin neuvo on, että käypäs kurssit niin pääset mukaan. Täydennys 21.7.: Olen kuullut ns. rennommasta meiningistä “We love Helsinki”-tilaisuuksissa. Linkin artikkelissa ero perinteisten lavojen ja toisenlaisen meiningin välillä tuodaan esiin (linkki). Se on jo vuodelta 2015.

Siitä musiikista. Jos “uudistus” tai “nuorennus” on sitä, että ohjelmistoon lisätään lähes 100 vuotta vanhaa slow foxia tai rumbaa? Eikö musiikkina voisi olla sitä, mitä ihmiset kuuntelee? Ei tarvitse katsoa kuin formaatteja “SuomiLove” tai “Elämäni biisi” tai vaikka “Vain Elämää”, niin tietää, mitä ne suomalaisten elämän tärkeät biisit ovat. Paino sanalla elämä. Ei niissä rumbaa tai tangoa kuulla. Miksei tarjonnassa voisi olla vaikka Käärijää tai Metallicaa? Tai Kaija Koota ja Juha Tapiota. Mutta eihän se käy koska perinne? Jos Hassisen kone tai Apulanta ei mene vaihtoaskeleeseen, niin eikö tanssijat voisi kehittää niihin uudet askelikot? Eikö näin saisi uutta väkeä tansseihin?

“Perinne” ja “uudistus” eivät sovi samaan lauseeseen. Perinne voittaa 6 – 0 ja uudistus on sanahelinää.

Edelleen jos väitetään, että on tanssinharrastajan oma moka, jos hän maksaa bensat ja 19 € lipun vain havaitakseen, että musiikkitarjonta ei ollut häntä varten?

Väitän tosin, että tanssinjärjestäjät ja useimmat artistitkin edelleen haluaisivat, että kaikki viityisivät samoissa tansseissa. Että kaikki kynnelle kykenevät tulisivat tansseihin. Ei tanssilavabisnes sellainen kultakaivos ole, että siinä pärjää yleisöä tietoisesti kaventamalla. Että menkääs te vaarit niihin Souvaritansseihin.

Ja kyllä myös lavatanssista kertovissa media-artikkeleissa viestinä näyttää olevan se, että toivottaisiin lisää harrastajia mukaan.

Jos väitetään, että on aina vaihtoehtoja mistä valita, niin minä väitän, että kohta ei enää ole. Se on minusta selitys, joka tarjotaan, ettei tarvitse ajatella sitä, että tanssijoiden omat reaktiot kaventavat tanssilavojen mahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Ja artistien työmahdollisuuksia.

On siis kuulemma ok että kaikki eivät viihdy samoissa tansseissa. Ja jos ei ymmärrä tätä, on se täysin oma vika. Minun korvaan kuulostaa itsekkäältä mutta itsekkäistä valinnoista lavatanssiharrastuksessa on kyse. Tähän on tultu mutta näillä mennään.

Ehkä ratkaisu tähän voisi olla, että tanssiyhtye Hurma myy lippunsa tiettyjen tanssiseurojen kautta ja tanssinjärjestäjä ilmoittaa palstalla, että “Yksityistilaisuus”. Eipähän vaarit eksy paikalle pettymään.

Tulevaisuuden skenaarioni asian suhteen kirjoitin erikseen (linkki).

Kidutuskone nimeltä CPAP-laite

Tämän vielä kirjoitan, sitten CPAP on kohdaltani ohi ainakin toistaiseksi. CPAP on siis uniapnean hoitoon käytetty laite (linkki).

Viha. Kiukku ja pidätetty raivo. Turhautuminen. Syyllisyyden tunne julkisen hoidon käyttämättä jättämisestä. Ne ovat asioita, joita CPAP-hoito on minulle tuottanut.

On toki niitä, jotka nukkuvat vaikka nuppineulan päällä. Minä en ole sellainen. Olen aina ollut herkkäuninen. Jollekin naapurille on tullut sanottua tosi hankalasti yöllisestä musiikin soitosta tai koiran haukkumisesta. Sairaalassa leikkauksen jälkeen toipuessa en nukkunut juurikaan kun vieressä laitteet piippaili tai joku kuorsasi. Onko se sitten sitä erityisherkkyyttä, en tiedä. Toisten nukkumista tuollaiset asiat ei häiritse yhtään.

Sanotaan, että pitää yrittää enemmän. Olla sinnikäs. Vaihtaa maskeja jne jne. Olli Lindholmin kuolemassa päällimmäinen mielikuva taisi olla, että hän oli liian ylimielinen ja mukavuudenhaluinen käyttämään CPAP-hoitoa. Vaikka ei olla kerrottu, oliko uniapnealla edes tekemistä hänen menehtymisensä kanssa.

Syyllistäminen on helppoa. Olet vaan niin laiska, itsekäs, saamaton mukavuudenhaluinen pelkuri? Et viitsi yrittää. Entä tsemppiviestit? Jos joku sanoo, että älä stressaa, niin kannustaako se? Vai voisiko tulkita, että kommentoija ei ymmärrä ongelmani luonnetta ja ehkä ajattelee, että olen vain niin laiska, saamaton mukavuudenhaluinen pelkuri? Ehkä olen niin laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen pelkuri, etten ymmärrä toisen vilpitöntä tarvetta vain olla empaattinen.

Olisihan se toki mukavaa olla jakamassa CPAP-hoidon ilosanomaa. Että kuinka elämä on yhtä onnen ja ilon auvoa hoidon takia. Sen sijaan, että piehtaroisi negatiivisissa tunteissa.

Noidankehä on valmis. Nukahtaminen ei ole yrittämisen asia tuskin siihen auttaa, vaikka kuinka tuntisi syyllisyyttä. Päinvastoin pitäisi pystyä rentoutumaan ja vaipumaan unten maille. Hyvä uni syntyy mukavuudenhalusta. Hyvä uni syntyy itsekkyydestä, laiskuudesta, saamattomuudesta: nyt unohdan maailmasta murehtimisen ja menen unisaarille. Nukahtaminen onneksi on aika hyvin onnistunut. Mutta ei maskin ja CPAP-laitteen kanssa, joka muistuttaa olemassaolostaan aina kun käännän kylkeä. Juuri kun olisit vähän nukahtamassa. Ei ole sellaista maskia, joka ei vuotaisi edes vähän. Joka ei asentoa vaihtaessa menisi huonoon asentoon. Jatkuva tunne siitä, että maski on oikaisun tarpeessa – joka säätäminen pitää hereillä. Olen herännyt aamulla maskin kanssa suu kuivana, aivan kuin flunssa olisi tulossa. Jollain kerralla se oli liikkunut syrjään, poskelle.

Olen yrittänyt. Muutaman kerran saanut nukuttua laitteen kanssa jopa 6 tuntia. Olen innostunut, että nytkö se lähti sujumaan? Seuraava yö ei ole sitten onnistunutkaan. Makaan sängyssä valveilla laitteet päässä klo 3 asti kunnes luovutan ja poistan ne.

Raivon ja pettymyksen vallassa mietin, että miten sellaista voi sanoa hoidoksi, joka ei hoida mitään? Olen nyt ollut löysässä hirressä laitteen kanssa vuosikausia, kunnes se pitää palauttaa. Hyväksyn sen. Oma moka. Kun vaan ei niin ei.

Ilmeisesti lääketiede on sitä mieltä, että CPAP-hoito sopii kaikille, joille se diagnosoidaan? Jos on ongelmia, ne saadaan säädöillä ja maskeilla kuntoon – ja potilaan, tuon “typerän jääräpään” oikealla asenteella. Jos jotain voisi tehdä, niin kehittää hoito uniapneaan, joka ei häiritse nukahtamista. Ehkä sitten, kun semmoinen hoito kehitetään, voidaan myöntää että tässä oli oikea vakavasti otettava ongelma ja CPAP-hoito ei sovi kaikille.

Pitäisikö perustaa CPAP-hoidossa epäonnistuneiden ja siitä syyllistettyjen tukiryhmä? Auttaisiko se enemmän kuin viestit “älä stressaa” tai suositukset maskin vaihtamisesta.

Kognitiiviset vinoumat totuuden takeena

Julkisessa uskonnollisessa julistuksessa (esim. Ylen välittämät jumalanpalvelukset tai kirkon toteamukset mediassa juhlapyhinä) mättää se, että siinä vedotaan ihmisen kognitiivisiin vinoumiin tai harhoihin.  Joita on tutkitusti olemassa, kuten vahvistusharha, ylivertaisuusharha, kehäpäätelmä.

Vahvistusharhassa ihminen saattaa esimerkiksi uskoa, että rukoilu paransi taudista. Koska on tarve uskoa niin, vaikka tauti parantui itsestään tai lääketieteellisen hoidon avulla. Ja jos rukoilu ei tehoakaan, sitä ei noteerata, tai selitellään jumalan tahdolla. Vastaavasti voidaan rukoilla Ukrainan sodan loppumiseksi. Ylivertaisuusharhassa mitä vähemmän ihminen tietää, sen enemmän hän luulee tietävänsä. Kuten esimerkiksi uskomus, että jumala piilee siellä, mitä tiede ei ole vielä selvittänyt (ns. aukkojen jumala). Tutkijan ei tarvitse selitellä jumalaa aukkoihin, kunhan toteaa, että jatketaan tutkimusta. Kehäpäätelmä on taas esimerkiksi ajatus, että jumalan täytyy olla totta, koska raamatun teksti on jumalan sanaa. Lisää näistä aiemmassa blogissa (linkki).

Kaupitellaan asioille yliluonnollista selitystä, kun loogisia luonnollisiakin selityksiä olisi tarjolla. Ja jos kieltäydyt uskomasta, jos kieltäydyt hyväksymästä, että yliluonnolliset olennot vaikuttavat elämääsi, sinulle ei hyvä heilu. Joudut helvettiin tms.

Eli: kun minä uskon että näin on, jumala oli tämän tai tuon asian takana, sen täytyy olla totta. Ihmisen oma kokemus tai siis ihmisen tulkinta sen kokemuksen syistä nostetaan totuudeksi. Kun uskot, et enää vaivaudu miettimään sattuman tai luonnollisen selityksen mahdollisuuksia.

Pappi sanoo, että riittää kun uskoo? Koko moderni tiede ja teknologia on kehittynyt sen pohjalta, että on epäilty, ei vain uskottu.

Kun elämme ns. totuuden jälkeistä aikaa ja mediakin julistautuu vastuulliseksi, ei kai olisi syytä ruokkia mitään ihmisten harhoja, edes uskonnonvapauden nimissä?

Uskoakin tarvitaan. Tulevaisuuteen, perusoikeuksiin, tasa-arvoon, oikeuden voittoon tms. Mutta näillä asioilla on loogisesti kiistattomia perusteita ihmiskunnan yhteisen edun, ihmisiksi elämisen kannalta. Toisin kuin uskonnollisilla myyteillä.

Ja jos uskonnollisuus olisi ainoa tekijä, miksi yhteiskunta ei ajaudu kaaokseen, niin tutkimusten mukaan selkeä vähemmistö enää uskoo, kuten raamattu opettaa. Itse asiassa, ihmiset tuskin edes ovat perehtyneet siihen, mitä se opettaa. Yleiset käyttäytymis- ja moraalisäännöt, lait ja asetukset ovat muotoutuneet ihmisten elämänviisauksista, kokemuksista siitä, miten on hyvä ja paras elää yhdessä. Mihin siihen jumalia tarvittaisiin.

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnassamme tutkitusti heikkenee koko ajan, kirkko osaa vielä tietyt temput. Yhteistä sekä kirkolle, Putinille että Trumpille on, että he tietävät, että mediakentän hallinta on valtaa. Kirkon suhteen, media on rähmällään, jos ei aivopesty mielikuvaan, että papeilla ja piispoilla on vahva, jos ei vahvin asiantuntemus ts. prioriteetti tiettyihin asioihin. Lupaamaan jumalalta lohtua (kun sitä ei näytä Ukrainassa sodan uhreille juuri heruvan, uskonnollisuudesta huolimatta)? Ei ole sattumaa, että pappi tai piispa on lehdessä lausumassa koronasta tai Ukrainan sodasta, näyttävästi liperit ja helyt kaulassa, että ei saa menettää toivoa tms. Mitä ei kuka tahansa järkevä ihminen osaisi itse pähkäillä. Mutta kun se tulee papin tai piispan suusta, niin yleisö ajattelee, että kuinka jumalallisen viisaasti tuo ajatteleekaan, kun sanoittaa saman minkä itse on ajatellut.