“On ok, että kaikki eivät viihdy samoissa tansseissa”?

Kommentoin Hurma-yhtyeen selkeästi harjaantuneille tanssijoille räätälöityä kappaleohjelmistoa Kisarannan tiistai-illassa. Kuinka tietyn treenisaleilla marinoituneen tanssijoiden osajoukon toiveet soiteltiin läpi ja väliaikalevyt olivat sitä samaa. Reaktioista kirjoitukseeni näki, että asia menee tunteisiin.

Mikä ajatukseni on ollut, on se, että lavatanssi on muutoksessa. Se toisaalta muuttuu siksi, että lavatanssin loiston ajat olivat YYA-Suomen yhtenäiskulttuurissa. Sen ajan ns. tangoikäluokat ovat luonnollisessa poistumassa ja nuorempien osalta harrastus hukkuu kilpailuun vapaa-ajan viettotapojen tarjonnassa. Tanssilavat on maaseudulla ja kaupungistuminen senkun jatkuu. Kumppania haetaan muilla tavoin, vaikkapa Tinderistä. Ja vaikka kaupunkilaiset käyvät baareissa ja ravintoloissa, he eivät enää kaipaa lavoilla soivaa musiikkia viihtyäkseen.

Kun maailma muuttuu, tilastot osoittavat tanssilavoilla vierailijoiden (vähintään kerran vuodessa) määrän laskua nykypäiviin asti. Tanssiin on tullut toki uusia ikäluokkia tanssikurssien ja seurojen kautta.

Mutta näyttää, että kertymä ei läheskään kompensoi poistumaa. Ollaan oltu huolissaan tanssilavojen jatkuvuudesta. Sille ei kai voi mitään, mutta kuinka paljon tanssijoiden itsensä kannattaa edesauttaa tätä kehitystä? Eräs tanssinopettaja totesi, että tanssimisesta ei saisi tehdä liian vaikeaa.

Siihen ollaan tultu, että tanssitilaisuuksia ruvetaan entistä enemmän räätälöimään tanssikurssien kautta tulleelle porukalle. Se on toki luonnollista kehitystä ja sinänsä turha potkia tutkainta vastaan. Kyllähän sen tiesi jo 20 vuotta sitten, että Kolmilammin sunnuntain Finlandersien tansseissa oli erilaista porukkaa kuin vaikka Rönnillä lauantaina Yölinnun tai Anne Mattilan esiintyessä. Tanssijat ovat käyttäneet nimitystä Yö(k)lintu.

Nykyään nähdään siis jonkinlaisena rikkautena se, että tanssiharrastuksesta tehdään pitkälle vietyä, sofistikoitua. Että se edellyttää kurssittautumista ja tanssimusiikkiin perehtymistä niin, että voi jopa orkesterille tehdä toivelistan siitä, mitä ja miten soitetaan. Jotta pääsee tanssimaan niiden toisten kurssittautuneiden kanssa. Parhaimmillaan pukeudutaan ja laitetaan kampaukset tyylille uskollisesti. Toki tämä niiden keskistä innostusta nostaa, ketkä mukaan lähtevät. Mutta on selvää, että toisille kynnys nousee, alkaa harrastamaan lavatanssia ylipäätään. Kuten Kyösti Mäkimattila totesi, ihmiset eivät ehkä halua suorittaa vapaa-ajallaan, arjen suoritteiden jälkeen.

Ja kun asiaa arvostelee, saa havaita, että monien mielestä on kuulemma ihan ok, etteivät kaikki viihdy samoissa tansseissa. Että bändi kuuntelee tietyn tanssijoiden osajoukon toiveet ja esittää ne. Eli musiikkitarjonta on niin kapeaa, etteivät kaikki tanssijat sen parissa enää viihdy.

Kyllä Finkut ne perusfoksit ja beatit on aina soittaneet, vaikka tietty väki on heidän tansseihinsa tavannut tulla. Työtilaisuuksien takia kannattanee ehkä ajatella, että jokaiselle jotakin?

Se hyvä puoli uudistumisessa voisi olla, että nuoremmat ikäpolvet tinkisivät tanssietiketistä. Esim. hakusäännöistä, jotka koko ajan aiheuttavat pettymyksiä joita puidaan keskustelupalstalla. Tingittäisiin tanssitaidon vaatimuksesta – kun nyt päinvastoin neuvo on, että käypäs kurssit niin pääset mukaan. Täydennys 21.7.: Olen kuullut ns. rennommasta meiningistä “We love Helsinki”-tilaisuuksissa. Linkin artikkelissa ero perinteisten lavojen ja toisenlaisen meiningin välillä tuodaan esiin (linkki). Se on jo vuodelta 2015.

Siitä musiikista. Jos “uudistus” tai “nuorennus” on sitä, että ohjelmistoon lisätään lähes 100 vuotta vanhaa slow foxia tai rumbaa? Eikö musiikkina voisi olla sitä, mitä ihmiset kuuntelee? Ei tarvitse katsoa kuin formaatteja “SuomiLove” tai “Elämäni biisi” tai vaikka “Vain Elämää”, niin tietää, mitä ne suomalaisten elämän tärkeät biisit ovat. Paino sanalla elämä. Ei niissä rumbaa tai tangoa kuulla. Miksei tarjonnassa voisi olla vaikka Käärijää tai Metallicaa? Tai Kaija Koota ja Juha Tapiota. Mutta eihän se käy koska perinne? Jos Hassisen kone tai Apulanta ei mene vaihtoaskeleeseen, niin eikö tanssijat voisi kehittää niihin uudet askelikot? Eikö näin saisi uutta väkeä tansseihin?

“Perinne” ja “uudistus” eivät sovi samaan lauseeseen. Perinne voittaa 6 – 0 ja uudistus on sanahelinää.

Edelleen jos väitetään, että on tanssinharrastajan oma moka, jos hän maksaa bensat ja 19 € lipun vain havaitakseen, että musiikkitarjonta ei ollut häntä varten?

Väitän tosin, että tanssinjärjestäjät ja useimmat artistitkin edelleen haluaisivat, että kaikki viityisivät samoissa tansseissa. Että kaikki kynnelle kykenevät tulisivat tansseihin. Ei tanssilavabisnes sellainen kultakaivos ole, että siinä pärjää yleisöä tietoisesti kaventamalla. Että menkääs te vaarit niihin Souvaritansseihin.

Ja kyllä myös lavatanssista kertovissa media-artikkeleissa viestinä näyttää olevan se, että toivottaisiin lisää harrastajia mukaan.

Jos väitetään, että on aina vaihtoehtoja mistä valita, niin minä väitän, että kohta ei enää ole. Se on minusta selitys, joka tarjotaan, ettei tarvitse ajatella sitä, että tanssijoiden omat reaktiot kaventavat tanssilavojen mahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Ja artistien työmahdollisuuksia.

On siis kuulemma ok että kaikki eivät viihdy samoissa tansseissa. Ja jos ei ymmärrä tätä, on se täysin oma vika. Minun korvaan kuulostaa itsekkäältä mutta itsekkäistä valinnoista lavatanssiharrastuksessa on kyse. Tähän on tultu mutta näillä mennään.

Ehkä ratkaisu tähän voisi olla, että tanssiyhtye Hurma myy lippunsa tiettyjen tanssiseurojen kautta ja tanssinjärjestäjä ilmoittaa palstalla, että “Yksityistilaisuus”. Eipähän vaarit eksy paikalle pettymään.

Tulevaisuuden skenaarioni asian suhteen kirjoitin erikseen (linkki).